Jeesus sanoi: ”Minä olen elämän leipä. Teidän isänne söivät autiomaassa mannaa, ja silti he ovat kuolleet. Mutta tämä leipä tulee taivaasta, ja se, joka tätä syö, ei kuole. Minä olen tämä elävä leipä, joka on tullut taivaasta, ja se, joka syö tätä leipää, elää ikuisesti. Leipä, jonka minä annan, on minun ruumiini. Minä annan sen, että maailma saisi elää.” (Joh. 6: 48-51)
Ensi sunnuntai puhuu elämän leivästä keskellä paastonaikaa. Paasto ja leipä kuuluvat todellakin yhteen. Se, joka on joskus ollut nälkäinen, tietää ravinnon merkityksen. Pieni lapsi itkee niin kauan että saa ruokaa. Sitä ravinnon tarvetta ei millään muulla voi tyydyttää.
Ihmiselle tulee aina nälkä. Vaikka välillä syömmekin, silti tiedämme, että pian on taas syötävä. Tänään emme voi syödä niin paljon, etteikö huomenna jo tulisi nälkä. Jos välttämättömän ravinnon saanti viivästyy, jokainen meistä tietää sen seuraukset. Nälkäisenä emme voi hyvin. Pahimmillaan elämän edellytykset ovat uhattuina siellä, missä on pulaa ruoasta ja vedestä. Nälänhätä on sodan ohella pahin inhimillinen katastrofi, mikä yksittäistä kansaa voi kohdata.
Jeesus on elämän leipä. Tuo ravinto on tarkoitettu jokaiselle ihmiselle, se pitää jakaa kaikille. Meidänkin aikamme ihmiset kaipaavat sitä, että heidät ravitaan ja että heidän tarpeensa tyydytetään.
Elämän leipä ei siis ole minkään kirkkokunnan yksinoikeus eikä minkään seurakunnan tai uskonnollisen liikkeen yksin hallittavissa vaan se on tarkoitettu kaikille. Myös niille, jotka eivät osaa tulla sitä kirkosta hakemaan. Myös niille, jotka eivät ole erityisen uskonnollisesti harrastuneita, niille jotka elävät evankeliumin ulottumattomissa. Kaikki kuuluvat lunastustyön piiriin.
Keskellä paastonaikaa leipäsunnuntai kääntää katseemme jo tulevaisuuteen, kiirastorstaihin ja ehtoollisen asettamiseen. Evankeliumin kertomat ruokkimisihmeet ja myös Jeesuksen vahva todistus elämän leivästä muistuttavat ehtoollisen lahjasta, jossa elämän leipä tulee jokaisen meidän ulottuvillemme.
Ihmisen elämää on usein verrattu matkalla olemiseen. Esimerkiksi monet tutut matkamiehen virret muistuttavat tästä. Matkalla olevan tavoite on aina perille pääsy. Vaivaisenkin vaelluksen turvaksi meille luvataan jotain, joka tuo elämän ja johtaa perille. Jeesus itse lupaa, että se, joka tuota leipää syö, elää ikuisesti.
Uskon tuoma vapaus liittyy siis näihin sanoihin. Lupaus perillepääsystä silloinkin, kun askel painaa, kun väsymys vaivaa ja tuntuu, että saa vaivaisena matona, maan matkamiehenä vaeltaa niin monet vaikeat retket. Erämaavaelluksella tarvitaan sellaista evästä, joka pystyy ravitsemaan ja näin varmistamaan selviytymisen.
Minä olen tämä elävä leipä, joka on tullut taivaasta, ja se, joka syö tätä leipää, elää ikuisesti. Leipä, jonka minä annan, on minun ruumiini. Minä annan sen, että maailma saisi elää. Näihin Jeesuksen lupauksiin turvautuen erämaavaelluksella oleva paastoava seurakunta voi tähdätä katseensa kohti edessä olevaa voittoa, pääsiäisen riemua ja iankaikkisen elämän toivoa.
Kalle Roine
Kalvolan kirkkoherra